Annatko mielipiteen olla totuus?

Mua on viimeaikoina mietityttänyt ihmisten taipumus negatiivisuuteen. Ei tarvitse kuin vilkaista jonkun someprofiilia, nähdä yksi uutisartikkeli (parhaimmillaan irrottaa sieltä kommentti ulos kontekstista) tai kuulla rikkinäisestä puhelimesta juoru – ja heti ollaan valmiita väheksymään ja painamaan alas vierasta ihmistä! Vaarallisen nopeasti juuri äsken vastaanotetusta tiedosta tulee järkähtämätön osa sun henkilökohtaista todellisuutta. Mutta kuinka moni muisti tarkistaa taustat?

Avatessani oman Instagram-profiilini mä näen aika paljon biksukuvia, tapahtumia, valokuvaajien kanssa tehtyjä kuvia, vähän urheilujuttuja ja ystäviä. Kuvateksteissä mulla on yleensä kuulumisia tai mietteitä viimeaikojen tapahtumista, kuitenkin aina hyvin pintapuolisia, joko neutraaleja tai positiivisia juttuja. Joskus annan pelkän kuvan puhua puolestaan. Toisinaan otan myös kantaa ajankohtaiseen aiheeseen, mutta hyvin harvoin lähden sohimaan muurahaispesää.

Syy sisällön rajaamiseen on hyvin yksinkertainen – jaan sellaista sisältöä mitä itsekin haluan seurata: kauniita kuvia, mielenkiintoisia toteutuksia, positiivisia viestejä, inspiroivia ihmisiä, ajatuksia ympäröivästä maailmasta ja niin edelleen. Positiivisiin asioihin keskittymällä (elämän jokaisella osa-alueella) olen huomannut oman mielentilani pysyvän yleisesti ottaen parempana, ja motivaation eteenpäin pyrkimiseen korkealla. Jonkun mielestä voin olla hullu, mutta mun mielestä hyviä fiiliksiä psyykkaamalla maailma näyttää oikeasti kauniimmalta!

Toinen syy sisällön rajaamiseen on ihan puhtaasti yksityisyyden säilyttäminen, suojellakseni itseäni ja läheisiäni. En tahdo jakaa aitoja tunteitani ja myrskyjäni kenenkään arvosteltavaksi, koska oletettavasti en saa siitä itselleni mitään lisäarvoa tai hyvää mieltä. Tahdon kunnioittaa kaikkien ihmissuhteideni muita osapuolia siten, etten jaa tunnistettavasti heitä koskettavia, yksityisiä tietoja vieraille. Mä en koe, että nettiosanotot parantaisivat mun oloa silloin kun joudun hautaamaan läheiseni, tai että tuntemattomien spekulaatiot helpottaisivat tilannetta, jos mä syystä tai toisesta keikkuisin reunalla. Ennemminkin mulle tulisi hyvin haavoittuvainen ja turvaton olo. Meillä jokaisella on oikeus ja vastuu suojata oma yksityisyytemme!

Jostain syystä se, ettei joku postaa niin kutsuttua syvällistä ja aitoa sisältöä nostattaa toisissa ihmisissä kauhean vastareaktion. ”Tämä ei voi olla hyvä tyyppi, vaan tämä on tosi pinnallinen ja tyhmä.”
Siis aletaan tekemään johtopäätöksiä ja jakamaan tuomioita muille ihmisille täysin pintapuolisin perustein. Ajatellaan, että omat kokemukset, havainnot ja mielipiteet ovat totuus, eikä olla valmiita avartamaan ajattelua ja antamaan tilaa erilaisille näkökulmille. Ei haluta nähdä syitä toisten tekemien valintojen takana. Korotetaan itseä painamalla muita alas. Täysin sokeasti sekoitetaan oikea elämä ja irralliset, jopa fiktiiviset tiedonmurut. Tällaisen ajattelutavan omaava ihminen ei ehkä koskaan pysty näkemään, että hän onkin itse juuri se tyyppi jollaiseksi muita syyttää.

Toisaalta itse uskon ihmisten hyvyyteen, joten ajattelen negatiivisen ajattelun kierteen olevan hyvin pitkälti alitajuista, jostain opittua ja epävarmuuden aiheuttamaa. Siitä olen kuitenkin varma, että kierteen voi halutessaan katkaista. Asian tiedostaminen ja sen jälkeen tietoinen työstäminen ovat ensimmäinen askel oikeaan suuntaan. Positiivisen ajattelutavan voi oppia. Kuvittele jos joku päivä voisitkin henkisesti niin hyvin, ettet enää pahoittaisi mieltäsi siitä miten muut päättävät elää elämäänsä.

Tai ehkä mä olen itsekin täysin väärässä.

Saanko istua sun syliin?

– Saanko istua sun syliin?, kysyi vanhempi herrasmies multa perjantai-iltana.
– Et saa.
– Lähetkö mun mukaan tänään?
– En lähe. Menisitkö muualle?
– Eikö ulkonäkö miellytä vai mikä mättää?
– Eipä juuri, voitko mennä muualle?
– No et säkään kovin kaksisen näkönen oo, mutta yhen illan panoks kelpaisit.
– Mä en oikeasti halua alkaa törkeeksi, voitko nyt vaan mennä muualle?

Pienen hetken se vielä tuijotteli ja naureskeli ennen kun ymmärsi lähteä. Mun päässä pyöri samaan aikaan muutama ajatus: Ensimmäinen ei tarkoittaa ei. Kaverit on ihan vieressä joten ei oo hätää, mutta mitä jos oisin yksin? Tyyppi tulee liian lähelle ja on varmasti mua paljon voimakkaampi, mitähän se tekee jos annan ihan rehellisesti palaa mitä ajattelen? 

En tietenkään ottanut haukkumisista itseeni, mutta mulla jäi tästä tapauksesta muuten ikävä fiilis. Tosi inhottavaa joutua tuntemaan turvattomuutta, kun on fyysisesti toista heikompi. Voin pahoin siitä ajatuksesta, että joku kokee oikeudekseen tulla halventamaan toista ihmistä puhumalla asioita, jollasia ei ikinä pitäisi sanoa ääneen kenellekään. Suorastaan kuvottavaa, että joku näkee sut vain esineenä, jonka voi ottaa käyttöön ja sen jälkeen heittää pois.

Mulla ei oikein oo enempää sanoja tällaselle käytökselle. Kuinka paljon toiselta ihmiseltä pitää sietää ennen kun voi hyvällä omallatunnolla heittäytyä samalle tasolle?

Kuka ja millä asialla?

img-20190607-wa00007651551926198401050.jpg

Melko häpeilemätön heittäytyjä. Kova listaamaan ja organisoimaan asioita. On mielellään huomion keskipisteenä, mutta vastapainoksi viettää paljon aikaa yksin. Erilaisten ääripäiden välillä tasapainottelija. Toisinaan saattaa kiukutella, mutta on hyvin harvoin vihainen. Uskoo lähes sinisilmäisesti ihmisten hyvyyteen, karmaan ja kohtaloon. Elää välillä ihan omassa todellisuudessaan.

Tällainen mä oon ollut lapsesta saakka, mutta vasta viimeisen viiden vuoden sisään alkanut itse enemmän ymmärtää omaa sielunelämääni. Vaikka aikuisen ikäkin alkaa pikkuhiljaa lähestyä, niin ääripäästä toiseen mennään edelleen ja kovaa, niinkuin vuoristoradassa (jossa on nykyään ainakin tuplasti enemmän nousuja kuin laskuja). Nykyään musta tuntuu että on ihanaa olla minä. On ihanaa elää tässä hetkessä ja kokea vahvoja tunteita niin hyvässä kuin pahassa.

Oon aina ollut myös jollain mittarilla taiteellinen ja luova tyyppi. Mä piirrän, maalaan ja kirjoitan. Tosi usein mun päässä laukkaa ajatukset siitä mitä mun pitäis tehdä tai viestiä maailmalle. Kuitenkin kun lopulta otan kynän käteen niin pää tyhjenee ihan täysin. Ajattelin pitkään et se on ihan luonnollista, että inspiraatio iskee oikeesti täysillä vaan kerran tai kaks vuodessa. Aikani asian kanssa tuskailtuani tajusin, että ei kyse ehkä ookaan inspiraation puutteesta vaan siitä, että mä oon halunnut julkaista vain kauniita asioita. Kauniita taideteoksia ja positiivisia tekstejä, koska niitä kenenkään on vaikea kommentoida negatiivisesti. Oon jollain tasolla pelännyt arvostelua, vaikka fakta on ettei kenenkään ole pakko miellyttää ketään. Mulla on ollut joku ihmeen tiedostamaton filtteri päällä. Ei kai kukaan rehellisesti ajattele, että kädenlämpöiset, mukavat jutut antaisi mitään kenellekään? Ne on vaan pelkkää täytettä nykypäivän jatkuvassa informaatiotulvassa jossa me luovitaan, haluttiin tai ei.

Mutkikas aasinsilta tuo meidät pisteeseen, jossa sä oot lukemassa tätä postausta. Klikkaa nyt blogi tilaukseen, niin saat jatkossa ilmoituksen kun joku asia on herättänyt mussa niin paljon tunteita, että se päätyy tekstiksi saakka!